Jätkän protesti vaihtui kiitokseen – protestiakaan unohtamatta
Kuvat: Veli Granö ja Kimmo Heikkilä
Tunsin Ensio Tuppuraisen kahdeksankymmenluvulla poikkeuksellisen kriittisenä taiteilijahahmona. Hän toi esiin mielipiteitään napakasti, niin puheissa, kuin protestitaiteessaankin. Nyt lähes kolmekymmentä vuotta myöhemmin olemme molemmat muuttuneet. Tuppuraisen on mahdotonta tunnistaa minua, muttei hänkään ole enää aivan sama mies.
Tuppuraisen tuvassa on lämmin tunnelma. Vaimo Anna-Liisa kertoilee verkkaisten keittiötoimien lomassa pariskunnan yhteisestä taipaleesta. Sitä on kestänyt jo kuusikymmentäviisi vuotta. Yhdeksääkymmentä ikävuottaan lähenevä pariskunta muistelee kiitollisina elettyjä aikoja. Uudenlainen seesteisyys näkyy myös pihan veistoksissa. Suurikokoinen, melko uusi teos ”Salatut kädet”, kuvaa enkelimäistä hahmoa. Työ käsittelee Ension elämää leimannutta arvoituksellisen hyvää onnea. Taiteilija kertoo olleensa yli kymmen kertaa kuoleman kanssa silmätysten. Jostain syystä onni on joka kerta säästänyt hänet. Ovatko ne olleet enkelin kädet, jotka tilanteita ovat ohjanneet, sitä Tuppurainen ei osaa sanoa. ”Miksi minut joka kerta säästettiin, se jää salaisuudeksi”.
Kun Ensio Tuppuraiselta kysyy hänen ensimmäistä veistostaan, on vastaus yllättävä: se oli vene. Kovalevystä tehty pieni vene. Yleisön visuaalista sietokykyä välillä koetelleiden teosten tekijänä kuuluisaksi tulleen ”Kääpälän jätkä” Tuppuraisen ensimmäiseksi teokseksi vene tuntuu yllättävän käytännölliseltä ”teokselta”. Tuppuraisen kasvu taiteilijaksi on ollut kuitenkin vuosikymmeniä kestänyt monivaiheinen prosessi ja tuolla nimenomaisella veneellä on siinä tarinassa oma tärkeä paikkansa.
Ensio Tuppuraisen lapsuutta leimasivat menetykset ja kova työ. Kanttori-urkuri isä kuoli pojan ollessa vasta kuusivuotias. Kaksilapsisen perheen äidille alkoivat silloin kovat ajat. Ensio poika yritti hankkia tuloja minkä pystyi. Hän avusti kotikunnan, Hirvensalmen vanhaa nimismiestä hedelmätarhan hoidossa, keräsi ja pakkasi omenoita. Nimismies mieltyi uutteraan, pikku renkiinsä niin, että lupasi kustantaa teräväpäisen pojan takaisin kouluun. Tämäkin isähahmo petti, hän kuoli ennen lupauksen täytäntöönpanoa. Lapsen unelma insinöörin urasta haihtui ja Ensio pestautui paikalliseen osuuskauppaan palkattomaksi apulaiseksi. Pienten vesivärimaalausten teko oli rakas harrastus – ja meni niitä joskus kaupaksikin. Elinkeinoksi taiteesta ei silti selvästi ollut. Uurastus kaupassa antoi elämälle suunnan, ja viisitoistavuotiaana hän sai vakituisen paikan kauppa-apulaisena. Ura urkeni nopeasti. Kaksikymmentäneljävuotiaana hän oli jo oman kaupan myymälänhoitaja. Pian Kääpälän osuuskaupan tiskin takana hääri myös tuleva puoliso Anna-Liisa ja nopeasti kasvava lapsikatras.
Lupaavasti sujunut kauppiasura katkesi kuitenkin jo Uutena Vuotena 1955, kun Tuppurainen yllättäen irtisanoutui työstään. Hän muutti lapsineen ja vaimoineen erämaajärven rantaan, metsäkämpälle, tiettömien taipaleiden päähän. Sukulaiset ja asiakkaat hämmästyttänyt äkkimuutto erämaahan, vieläpä keskellä sydäntalvea, saa Tuppuraiselta lyhyen perustelun. ”Tuli erimielisyyttä osuuskaupan pikkumaisen tarkastajan kanssa ja sitä paitsi olen aina arvostanut vapautta”.
Ehkä isättömyys ja lapsuuden kovat kokemukset olivat pakottaneet nuoren miehen uskomaan vain omaan neuvokkuuteensa. Ainakaan auktoriteettina esiintyneen tarkastajan ohjeet eivät häntä miellyttäneet. Tuppurainen on myöhemminkin tiedetty valppaana sivustatarkkailijana ja valmiina tarjottujen asioiden terävänä kyseenalaistajana. Muiden komentoon hän ei ole alistunut. Taiteilijanakin hän on aina pyrkinyt löytämään oman totuutensa ja halunnut tuoda sen myös esiin, seurauksia usein sen kummemmin pohtimatta.
Kovaa metsurin työtä tehdessäkin hänellä oli halua kyseenalaistaa korpityömaiden käytäntöjä. Varhaista ja usein hieman avutonta metsätyön koneellistumista seuratessa Tuppuraisen mieleen juolahti uudenlainen traktoriratkaisu. Jos traktorissa olisi vain kaksi pyörää, molemmat vetäviä ja kardaaniveto veisi voimaa myös nivelletyn perävaunun pyöriin, voisi kone jaksaa paremmin huonossa maastossa. Tuppurainen teetti kuusikymmenluvun alkuvuosina paikallisella kyläsepällä romuosista kootun prototyypin traktoristaan. Naureskelu hiljeni, kun kone osoittautui työmaalla lyömättömäksi peliksi. Sitä saapuivat testaamaan niin puolustusvoimat kuin Valmetin insinööritkin. Viimein mainitut kuitenkin Tuppuraisen mukaan omin luvin ja yöaikaan. Kotimaisia valmistajia eivät keksijän esittämät ideat tuntuneet kummemmin kiinnostavan, mutta silti samaan ratkaisuun perustuvia koneita myytiin kohta menestyksellä ja ympäri maailmaa. Tuppurainen ei jaksa enää olla katkera keksintönsä kohtalosta. Mielellään hän kuitenkin kuuntelemaan malttavalle vieraalle tarinansa taas kertoo. Kahdeksankymmenluvulla siinä kirveli vielä vahva vääryyden kokemus. Se oli ehkä silloin eräs Tuppuraisen protestitaiteen moottoreista.
Miksi Tuppurainen mainitsee veneen ensimmäiseksi veistoksekseen? Ehkä syynä on veneen valmistamisen prosessin samankaltaisuus hänen monien taideteostensa kanssa. Useimmat teokset on valmistettu samoista materiaaleista. Nyt jo tuhoutuneet Mika Waltarin kirjailijamonumentti ja Ufo-alus olivat rakenteeltaan rimarungon päälle kiinnitettyä kovalevyä. Tuppuraisen laaja taulu- ja iskulausekilpituotanto on sekin työstetty ja maalattu kovalevyn pintaan. Rakas materiaali, jonka etuja taiteilija ei lakkaa kehumasta.
Tuppuraisen tapa tehdä asiat oman päänsä mukaan toistui venehankkeessa. Hän teki sen yleisesti ulkotiloihin kelvottomana materiaalina pidetystä kovalevystä. Taas kummeksujat ja naurajat hiljenivät. Vene osoittautui tuulen ja aallon kestäväksi mainioksi purreksi, jota työsiirtolan klopitkaan eivät saaneet uppoamaan.
Veneellä on taiteessa aina myös symbolimerkityksensä ja tällä veneellä eritoten. Tuppurainen kertoo olleensa uimataidottomana useita kertoja lähellä hukkumista. Tämän itse tehdyn, muiden epäilemän, veneen varaan hän kuitenkin uskalsi asettaa henkensä. Sen teki myös myrskyisälle järvelle tarkastuskierrokselleen soutanut metsätyönjohtaja. Hyvä ja arvostettu mies. Tuo pieni vene oli yksi rohkeista, muista piittaamatta tehdyistä teoista – se kantoi siihen uskovaa.
Vapautta Tuppuraisen perheelle erämaassa riitti, ja riitti myös äärettömän kovaa metsätyötä. Uurastus metsätyömailla päättyikin Ension kohdalla jo viisikymmentäkaksivuotiaana. Hän sairastui vakavasti ja jättäytyi työkyvyttömyyseläkkeelle. Niin erikoisesti olivat elämän askelmat jälleen asetettu, että samainen kauppaliike, jonka Tuppurainen oli vuosia sitten kohulla hylännyt, oli nyt kannattamattomana lopetettu ja myynnissä. Seitsenhenkiseksi kasvanut perhe oli kolmen suurimman lapsen aikuistuttua pienentynyt. Kotiin, tyhjään kauppaan palasi äiti isä ja kaksi nuorinta lasta. Ensio Tuppuraisella alkoi aivan uusi elämänvaihe. Silloin, vuonna 1977, syntyi uusi paikallinen kuuluisuus ”Kääpälän jätkä” ja entinen osuuskauppa muuttui ”Jätkän taulutaloksi”.
Tuppurainen kertoo, että kolmesataa tyhjää neliötä tuntuivat valtavalta tilalta täyttää. Tyhjän tilan ja toimettomuuden yhteisvaikutuksestako häneen iski kiihko maalata kaikkialle kuvia? Ensitöikseen hän joka tapauksessa pensselöi seiniin suuria maisemia. Saman tien hän maalasi myös kattoon sinisen taivaan, kuin kirkkofreskon, korkeudessa lentävine lintuineen. Illuusiot saivat jatkoa mitä kummallisemmista pintamateriaalijäljitelmistä. On kuin yksi talon puisista sisäseinistä olisi tiiltä ja toinen taas tuohesta punottu. Monessa kohtaa seinää on ikään kuin aukkoja tai repeämiä, kuin seiniin olisi avautunut reikiä, joista avautuu näkymiä hiljaisiin erämaihin.
Seiniä kuvittavat maalaukset, kuten myös monet kehystetyt taulutkin, ovat saaneet aiheensa metsätyömaiden luontoelämyksistä. Osa maalausten ideoista perustuu sanalliseen sukkeluuteen, silloin tauluun on kiinnitetty iso nimikyltti selventämään sen lähtökohtia.
Alkuaikoina tauluja syntyi kuin huumassa, taulu päivässä, seitsemän viikossa, sadoittain. Tavaton toiminnan- ja luomisen tarve ei rajoittunut sisätiloihin. Myös rakennuksen ulkoseinät alkoivat peittyä laajoilla luontomaisemilla ja samoille seinille taiteilija rakenteli myös merkillisiä kolmiulotteisia illuusiomaalauksiaan. Tien vieressä sijaitsevan talon muodonmuutos sai ohikulkijat pysähtelemään ja kohta entinen kauppias avasi taas myymälänsä pääoven yleisölle.
Huomio toi myös pulmia. Värikkääksi muuttuneesta talosta tehtiin valituksia rakennuslautakunnalle. Lopullisesti ympäristön asukkaat pillastutti vuonna 1985 pihaan noussut näyttävä veistos ”Vastuuvapaa viranhoitaja”. Teoksen jalustassa ollut teksti kuului seuraavasti: ”Te vesien ja ilmojen saastuttajat, metsien raiskaajat, sotien ja rotusorron suosijat, virkanne väärinkäyttäjät. Tässä näköismonumenttinne teille kansalaisia harhauttaneille.” Harva teoksen nähnyt kiinnitti mitään huomiota tekstin painokkaaseen sisältöön, kun varsinainen patsas oli näyttävyydessään ainutlaatuinen, yli kaksimetrinen pystyssä seisova miehen penis.
Teosta paheksuttiin useaan otteeseen Valkealan kunnanvaltuuston kokouksissa. Teoksen poistamista vaadittiin myös läheisestä Vekaranjärven varuskunnasta, jonka tie kulki Tuppuraisen pihan ohi. Erään kerran teos peitettiin hupulla, kun varuskunnassa kävi korkea-arvoisia Neuvostoliittolaisia vieraita. Teoksen aiheuttama moraalinen tuohtumus johti lopulta kunnanjohtajan tekemään rikosilmoitukseen. Uhkaavaksi muuttunut jupakka nosti Tuppuraisen yhdessä yössä valtakunnalliseksi kuuluisuudeksi. Teoksesta kerrottiin uutisissa ja haastatteluja tulvi lehtiin.
Syytettä taiteilijaa vastaan ei kuitenkaan saatu nostetuksi. Varuskunnan tienhaarakin siirrettiin pois Tuppuraisen lähistöltä. Niin tilanne vähitellen rauhoittui. Isänmaallisena ihmisenä taiteilija oli hieman pahoillaan aiheuttamastaan mielipahasta. Asiaa varuskunnan henkilökunnalle sovitellakseen hän rakensi peniksen viereen ja sitä vartioimaan samankokoisen suomalaisen sotilaan näköispatsaan. Kuuluisa patsas on jo lahonnut pois, aikaa paremmin uhmaavan sotilaan rinnalta. Teoksen kappaleet makaavat veistospihan tuhoutuneille teoksille varatulla ”Saasteen uhrien” loppusijoituspaikalla.
Ihmisvilinää riitti yhdeksänkymmenluvun alkuun. Silloin taiteilija väsyi vieraisiin ja sulki taulutalonsa lopullisesti yleisöltä. Taulujen maalaamisenkin hän lopetti jo parikymmentä vuotta sitten, mutta taidokkaita veistoksia syntyy yhä. Juuri nyt työn alla on rikkoutuneen moottorikelkan osista muotoiltu liikuttava vasikkapatsas ja kuplavolkkarin pohjalevystä muotoutuu jättiläislepakko. Haaveena olisi vielä muotoilla tassullaan – jäähyväisiäkö – vilkuttavan suuri jääkarhu.
Keskustelu politiikasta saa taiteilijan yhä kiihtymään. Sanottava ei ole loppunut. Poliitikot tekevät yhä asiat väärin ja EU -metkut ne vasta aiheita tarjoavatkin. Työhuoneesta löytyy työn alla olevia uusia tekstiteoksia. Kauppiaana opitut kilpimaalarin taidot ovat yhä tallessa. Tuppurainen miettii ideaa isoista tekstitauluista talon päädyssä. Tiehallinnon herrat ja narrit joutaisivat kuulla kunniansa. ”Mahtaisiko se suututtaa ihmiset” - hän pohtii, enkä tiedä onko se kysymys vai toive.
Veli Granö 2013
Kirjoitus on julkaistu ensi kerran ITE kaakossa -kirjassa, MSL ja Maahenki 2013
